Enkeleitä matkassa (ja piruja luppakorvien välissä)

Pienen masennuksen (omistajan osalta) ja tokotauon jälkeen olemme palanneet normaaliin arkeen. Vaihteeksi treenikuulumisista olisi arjen sattumus, viime viikon torstailta 11. päivä. Isä kertoi sen hakiessaan minua kotiin, tapaus oli siis sattunut illalla ollessani poissa. Koirat olivat olleet pihalla tavalliseen tapaansa isän ollessa autotallissa. Tuona päivänä oli suojakeli, ja aivan yhtäkkiä talomme laajennuksen katolta rymähtivät kaikki lumet alas kerralla. Isä tuli autotallista katsomaan, Nemo juoksi paniikissa karkuun takapihan nurmikolla, mutta Nitaa ei näkynyt missään. Koko seinusta oli täynnä raskasta suojalunta, aita (n. 150 cm) oli meinannut kaatua! Isä oli aivan varma, että Nita on jäänyt alle ja tukehtunut kuoliaaksi. Hän huuteli ulkona ja myös sisällä, mutta koiraa ei kuulunut mistään. Isä alkoi sitten kaivaa hankea, miettien, miten kertoisi asian minulle. Nitaa ei vain löytynyt, ja isä meni käymään sisällä. Hänen suureksi hämmästyksekseen Nita makoili tyynen rauhallisena eteisessä tavalliseen tapaansa! :O Helpotus oli suuri. Kaikkein kummallisinta tapauksessa oli, miten Nita oikein oli mennyt sisälle. Takaovi oli kyllä auki (ei lukossa), mutta Nita ei osaa avata ovea kuten Nemo eikä koskaan muutenkaan mene itsekseen sisälle, vaikka ovi olisi selälläänkin. On tietysti mahdollista, että Nemo on avannut oven ja Nita on mennyt ominpäin sisälle (mikä olisi merkillistä kuten edellä kerroin), ja kaiken lisäksi ovi oli painunut perässä kiinni. Olisiko Nita sitten vaistonnut etukäteen, että pihalle ei kannata jäädä (tavallisesti se on juuri siinä kohdalla, mille lumet putosivat)? Mene ja tiedä, vaistoavathan koirat etukäteen maanjäristyksetkin ja Nita on niin viisas, etten ihmettelisi lainkaan, vaikka olisikin tiennyt. Enkeleitä oli onneksi matkassa, v ielä ei ollut Nitan aika lähteä… Onkohan sillä jokin tärkeä tehtävä tässä maailmassa?

Sunnuntaina palasimme parin viikon tauon jälkeen tokotreeneihin. Kenttä oli ihan lumessa, joten treenit pidettiin tien päässä. Paikalla oli pitkästä aikaa muitakin koiria meidän ja Rommin lisäksi, porokoira Redi ja snautseri Luka. Aurinko paistoi lämpimästi ja oli muutenkin aivan ihana, kaunis päivä. Nita oli mielestäni hiukan taantunut tauon aikana, mutta hienosti meni siitä huolimatta! Otettiin luoksetuloa häiriössä toisten koirien ohi sekä ohituksia. Merja totesi että meidän pitäisi neidin kanssa olla jossain edistyneempien ryhmässä :D Ihanaa oli. Kuin myös seuraavan päivän agilitytreeneissä, neidillä pysyi aika mukavasti into loppuun saakka ja hauskaa oli kuten aina! Tiistaina myös Nemon treenit menivät varsin nappiin, herralla vain oli ”hiukan” energiaa, mikä ilmeni mm. ylimääräisinä lenkkeinä putkien ja aitojen läpi/yli omia ratakuvioita myöten. Loppuilta menikin sitten pilalle, puoli tuntia aiemmin ennen seuraavan ryhmän alkua joku tuli halliin juoksua aloittavan narttukoiransa kanssa. Meillä oli yksi rata jäljellä, 15 esteen ”kisatyylinen”, ja Nemo ei aluksi edes huomannut vierasta koiraa, ennen kuin se tuli ihan meidän viereen. Lähdin Nemon kanssa ulos ja palattuamme olikin heti meidän vuoro. Ensimmäisen aita –käskyn jälkeen se karkasi samantien nartun luo, joka onneksi lähti pihalle pois häiritsemästä. Uusi aloitus, ja Nemo menikin hienosti puoleenväliin, kunnes livisti kesken radan pois, ryntäsi ovelle, avasi sen ja meni eteiseen. Jatkoimme loppuun, ja kyllä mua harmitti… Kuten Johannakin sanoi, ei muuta vikaa kuin että narttu sekoitti pään. Okei, pitäisihän sen tottua tuollaisiin tilanteisiin mutta kun yhtäkkiä tulee aivan ventovieras koira halliin, joka on vielä juoksua aloittava narttu, niin onko aivan pakko…?

Eikä seuraava päivä sen paremmin mennyt. Harjoittelin pihalla taas kuvaamista uudella kameralla, otin Nemolla luoksetuloja tien varressa lumikasalla. Hyvin meni, mutta sitten yhtäkkiä muutaman onnistuneen luoksetulon jälkeen se karkasi! Naapurin pihaan jälleen, kuinkas muuten. Hain pois, vein pihaan josta karkasi taas, tällä kertaa toisen naapurin pihaan. Siellähän se veteli umpihangessa kaukana, sain sen pois hyppäämällä itse reisiä myöten lumeen ja kutsumalla. Vein taas pihaan, ja eikö mitä, riehaantui ja karkasi mokoma taas! >:( Siinä hötäkässä pikkusormeni revähti sivulle päin, oli aika kipeä… Ja Nemo oli poissa. En saanut sitä millään kiinni, seurasin koiraa korttelin ympäri eikä antanut kiinni. Kierrettyään lenkin se palasi kotikadulle, juoksi kolmannen naapurin pihaan ja sieltä hävisi metsänreunaan jolloin päätin, etten lähde perään ja huusin ”Jää sitten sinne, ei paljon kiinnosta!” Pian Nemo juoksi takaisin, meni oman pihan ohi ja vihdoin tuli luokseni pihaan. Pakko siinä oli kehua vaikka teki mieli huutaa raivosta, ja otin sillä vielä luoksetuloja ja lähellä pysymistä tiellä, vaikka pahalla päällä ei saisi treenata. Haluan kuitenkin aina lopettaa onnistuneesti, ja kyllähän se sitten teki… Sisälle päästyä tuli paiskottua ovia, ja Nita herkkänä koirana tietysti pelästyi. Harmitti niin vietävästi, tuli taas valtava syyllisyyden olo. Illalla myös rupesin pohtimaan syvällisemmin, että Nemo ei ole sitä mitä koiralta haen enkä minä ole paras mahdollinen henkilö omistamaan spanielia. Pakko sen kanssa on pärjätä, mutta huumorintajuni ei tosiaankaan riitä naureskelemaan että hehhehee, se on spanieli, kun koira juoksee karkuun. Ei vain ymmärrys riitä, että kun lyyhistyn maahan epätoivoisena itkemään, koira 50 metrin päässä seisoo, tuijottaa minua ja lähtee pois. Ja tuli sellainen olo, että nytkö alkaa kaikki alusta, kun se jo niin hienosti rupesi oppimaan olemaan irti… Kun minä luotan jo siihen koiraan, niin miksi se yhtäkkiä vain karkaa? Huoh. Nyt olemme jo päässeet Nemon kanssa sopuun, kaikki kuten ennenkin (: Silloin keskiviikkona vain oli tosi paha mieli.

Onneksi Nita kuitenkin auttoi. Toimin vartionjohtajana, ja tuona keskiviikkona ohjelmassamme oli geokätköilyä Pälämäen kotiseutumuseossa. Sain ottaa Nitan mukaan, ja neidillä oli hurjan hauskaa sen juoksennellessa meidän ja lasten mukana 100-200 vuotta vanhojen rakennusten lomassa vapaana; se tuli kanssani laskemaan vesimyllyn siipirattaiden lukumäärää myllyn alle, ja koiralla näytti muutenkin olevan oikein hauskaa! Kuten Jussi treeneissä maanantaina sanoi, on se tosiaan täyden kympin koira :’)

Nyt on jo siis kaikki taas hyvin, ylihuomenna suuntana Tampere KV! Pesin Nemon viikko sitten, karva meni ihan hassuksi, nousi pystyyn ja pehmeni, mutta onneksi on nyt jo parempi :) Ja maha on taas kunnossa, eikä ole liian luikkukaan 8) Tulipas taas melkoinen vuodatus, ja kuvia taatusti sitäkin enemmän! Olen opetellut tällä viikolla taas käyttämään järkkäriä, kuvia on tullut sen verran paljon että voi olla että laitan niitä sitten erikseen myöhemmin… Tähän kuitenkin laitan sillä vanhalla digikameralla hiihtolomalla otettuja kuvia.