Näin koeviikon aluksi päivitystä pitkästä aikaa! Edellisen blogikirjoituksen jälkeen sain jonkin ihmeellisen intokohtauksen –kamala urge päästä treenaamaan tokoa molempien koirien kanssa! Tein niille jopa treenipäiväkirjat, toivottavasti ne täyttyvät pian. Harmi vain, että heti tuon innostuskohtauksen jälkeen tulin kipeäksi, joten eipä olla paljon treenailtu… Mutta nyt olen taas terve ja täältä noustaan! 23. päivä Viivi tuli meille kuvaamaan koiria. Vanhempani ovat Sri Lankassa vielä huomiseen ja isä otti minun Canonin mukaan, mutta onneksi olen voinut käyttää isän Nikon D300s:ää sillä välin! Tuolloin sunnuntaina siskon tosin lainasi sen putkea omiin koulujuttuihinsa, mutta hyvin onnistui kuvailut D40:nkin putkella. Kuvauksen aiheena oli Nemon vetotouhut ja hauskaa olikin! Hienosti poika veti niin minua kuin Viiviäkin ja Viivi kehui koiran intoa. Kiitos seurasta ja kuvaamisesta! Niitä muokattuja odotellessa… ;) Ja tämän kirjoituksen kuvat siis kaikki tuolloin otettuja, Nemo oli niin reipas että jaksoi vielä pihassakin malleilla ja hakea keppiä. Maanantaina olin kipeänä, joten Nitan kanssa treenit jäivät väliin ja otin rauhallisesti sen viikon muutenkin. Torstaina 27. päivä jäin täysin yksin Monicankin lähdettyä, mutta Joona on vieraillut täällä muutaman päivän välein. Viime treeneihin olin jo sen verran kunnossa, että pystyin niihin menemään, Nemon kanssa. Ja Kaitsu sanoi jo nyt sen, mitä olen odottanut tulevaksi – luota siihen koiraan. Molemminpuolista luottamusta. Nii-in, mutta silti pelkään vieläkin että se karkaa. Vaikka yksi rata menikin tosi kivasti myös mun ohjauksen osalta! 

Näin me harjoitellaan, kohta uskaltaa ottaa jo jonkun lapsenkin kyytiin 8)

Ylpeä poseeraaja

Alamäessä voi vetää meidänkin kokoisia..

Tässä minä ohjastan jalaksilla ja Viivi istuu kelkan penkillä. Alamäessä vauhti on kova...

Mitä se mamma säätää?

O-ou, en uskallakaan hypätä...

Jäiks..

Lumipaakut tassuissa

:''D

:3

?

Ja muuten, lähellä asuvalla kääpiösnautserinartulla on juoksut. Ja Nemo on sekaisin. Se on karannut ties kuinka monta kertaa tämän viikon aikana, ja tänään tuntui taas siltä että tekis mieli heittää se koira monttuun.

Torstai: Lähtee pihasta. Juoksen sen perässä tietä ensin alas ja sitten takaisin ylös, lopulta antaa kiinni.

Perjantai: Huomaan, että on taas karannut. Yllätän sen alhaalta tienristeyksestä, säikäytän ulvaisemalla (kyllä muuten hätkähti) ja tulee luo antaen kiinni.

Tiistai: Livistää pihalta kun syömme välipalaa. Olen lähdössä etsimään, kun se sama coton-nainen tulee pihaan (kyllä, juuri se joka syksyllä kävi huutamassa minulle päin naamaa, väittämässä että koirani tappaa vielä jonkun ja uhkailemassa poliisilla). Voi ei, ehdin ajatella ja menen sitä vastaan. Tällä kertaa nainen ei huutanut mulle, mutta kyllä puhui aika inhottavaan sävyyn ”Mistä se karkaa?? Eikö se pysy siellä pihassa?? Siellä se on meidän pihassa”. Ihan kuin se olisi mun vika, että se karkaa. Jos tietäisin, mistä se karkaa niin totta kai tukkisin sen kohdan aidasta! Nappasin hihnan mukaan ja menin hakemaan. Nemo ei edes ollut niiden pihassa, vaan metsässä haistelemassa. Kotiin päästyä aloin taas vaan itkeä, pelkään sitä naista ihan kamalasti että se tulee taas huutamaan mulle. Toivottavasti ei ole toteuttanut sitä uhkaustaan soittaa poliisille.

Keskiviikko: Joona on kotona Nemon kanssa ja minä Nita mukanani pururadalla partiolasteni kanssa pulkkamäessä. Pihalla Nemo kuulee meidän äänet ja lähtee, Joona saa melkein takajaloista kiinni. Se soittaa mulle ja otan Nitan kiinni, pian näen Nemon ja huudettuani tulee luokse ja mennään kotiin.

Torstai: Tulen iltalenkiltä ja menen suihkuun. Tulen suihkusta ja näen, että ulko-ovi ei ole mennyt kiinni ja retkottaa seposelällään. Lähden pyjamassa hakemaan koiria ja löydän ne pururadalta, huutaessani ensin tulee Nemo ja sitten Nita.

Perjantai: Tulen Joonan kanssa koulusta ja menemme koirien kanssa pihalle. Nemo karkaa (en ois ikinä uskonut että se kehtaa mun silmien alla lähteä!) ja lähdemme perään. Hajaannumme, minä haahuilen metsässä ja Joona Nemon perässä. Saa sen kerran kiinni mutta livistää uudestaan ja lopulta onneksi antaa kiinni ja naapuri antaa hihnan lainaan. Samaan aikaan tulen kotiin. Vietyämme hihnan Leenalle, Nemo yritti uudestaan karata ovesta! Onneks mun refleksit on nopeat, heittäydyin koiran päälle. Harmittaa. En vaan ymmärrä, miksei isä voi uskoa ettei se mistään riukujen välistä mene vaan kiipeä halkopinon päältä. Itku. No, onneksi vanhemmat tulee jo huomenna kotiin niin toivottavasti saadaan se halkopino purettua. Pahaa mieltähän tuosta tulee, ja huolta että jos se jääkin auton alle… Huokaus. Ehkä se siitä. Toivon todella.

Yhteiskuva 23.1.