Luulen, että Nemolle jäi jonkin sortin ”muistijälki” karkaamisestaan Springerileirillä. Viime viikon tiistaina käytiin Juulian ja Voiton kanssa keskenämme treenaamassa -miltä päivältä myös Viivin kuvat ovat-, ja Nemo livisti kerran. Lähti yhdeltä kohtaa haahuilemaan ja haistelemaan, mutta antoi kiinni ja seuraavalla kerralla uskoi täällä-huutoa. Nita puolestaan meni varsin nätisti! Torstain treenit menivät aika huonosti, Nemo muistaakseni livisteli silloinkin ja olin aika epätoivoinen.

Angstaamassa autossa

Medirimat

Treenien jälkeen lähdimme Hassiin, keskelle rallihulinaa. Pidimme Joonan kanssa parkkipaikkaa pellolla - minua ei voisi älytön saastuttaminen vähempää kiinnostaa enkä tajua vieläkään, miksi niin moni ihminen ajaa ulkomailta saakka katsomaan, kun autoja ajaa hiekkatiellä ohi, mutta kyllä mulle raha kelpaa :-D Ideana oli alun perin ottaa vain Nita mukaan, mutta koska olin yksin kotona, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa molemmat. Koirat käyttäytyivät ihan nätisti vaikka tilanne olikin outo, ja mikä pahinta, Milkalla oli juoksu :( Nemo ei kuitenkaan pahemmin sekoillut sisällä silloin, kun Milka oli ulkona, mutta pidin koirat erossa toisistaan. Yö ulkorakennuksessa (me myös mukana!) meni rauhallisesti ja perjantaina team NN oli tosi kiltisti privaattikatsomossamme riihellä; nekin änkesivät kaivinkoneen päälle…

"Pullaa mullekin!"

Ne osasivat myös ottaa rennosti! Pahoittelen huonoja kuvia

 

Spanielia naurattaa..

Iltapäivällä kävin kotona jättämässä Nemon ja illalla palasin Nitan kanssa, joka jäi sinne hoitoon seuraavien päivien agilitykisojen ajaksi. Voi itku mitä siitäkin tuli – tiedän, olisi pitänyt ilmoittaa Nita mutta inisin ettei se osaa keppejä. Nemo oli aivan väärässä paikassa siellä. A-radalla juuri ennen lähtöä edellinen uroskoira pissasi lähtöön ja jouduin palauttamaan Nemon. Alkurata meni ihan ok, kepeillä taisin koskea koiraan mutta tuomari ei huomannut  ja hylky tulikin vasta siitä, kun koira ryntäsi putkeen väärästä päästä.

Keinun se suoritti hienosti itsenäisesti kun kompastuin kivituhkaan ja melkein kaaduin; siitä eteenpäin hyvin, kunnes puomilla loppuradalla karkasi kentän laidalle. Toinen rata ei mennyt yhtään paremmin, Nemo karkasi tosin jo kolmannen esteen jälkeen :---) Itku siinä meinasi tulla kun kannoin sitä metsästä pois. En enää ikinä kisaa sen koiran kanssa virallisissa – turhaan se siellä oli nytkin, tyhmä tyhmä idiootti minä kun ilmoitin, eihän se ole mennyt agia kuin kaksi kertaa kotikentän ulkopuolella, kevään mölleissä ja Springerileirillä jossa se taas aloitti karkailun. Kaitsu kommentoi kisojen jälkeen eilisissä treeneissä, että suorituksena oli kuulemma ollut ihan hyvä, mutta lasken sen karkaamaan. Koira ei ole mulla hanskassa, ja varaudun jo heti alussa siihen, että se lähtee. Ihan totta – minä en uskalla luottaa siihen. Kyllä, minä karjuin ”täällä” niin lujaa kuin ikinä pystyin ja yritin tosissani, mutta ei. En varmana kisaa sen kanssa enää ikinä. No, kokemus tuokin ja ainakin koiralla oli hauskaa… Ja ostin Nitallekin kilpailukirjan! :)

Hyvä uutinen päivässä oli se, että Nita oli ollut hurjan kiltisti hoidossa! Yö oli mennyt – Joonan sohvalla, kuinkas muuten – hyvin, puoli kymmenen maissa oli vikissyt ulos ja pihalla touhuillut haistellen ja paikkoja katsellen. Milkan kanssa olivat tulleet tosi hyvin toimeen, mikä ilahdutti minua valtavasti sen vapun jälkeen… Milka oli aina kierrellyt varovasti lähemmäs Nitaa, ehkä haistamaan, mutta sitten urahtaen pompannut kauemmas. Näin tällaista sitten itsekin Nitaa hakiessani, eikä neiti azorilainen välittänyt lainkaan! Se pysytteli nätisti Joonan läheisyydessä ja tyytyi katselemaan pientä koiraa kummissaan. Tuli tosi hyvä mieli, että tytöt oli olleet nätisti :) Anoppikokelas tosin kertoi, että aamulla Nita oli seissyt keittiössä hieman hukassa olevan näköisenä ja näyttänyt miettineen ”Kyllä mä tiesin että se tosta häiskästä tykkäs, mutta että noin paljon… Mikä ihmeen paikka tämä on ja miksi nämä kaikki menevät jokainen eri suuntiin?” Lasten kanssa Nita oli myös ollut nätisti, loistojuttu että kaikki meni hyvin. Kiitos hoidosta, nyt uskallan jättää sen toistekin :D

Maanantai-ilta oli vähän kurja. Siskoni on nyt lomalla Suomessa, mukanaan ensimmäistä kertaa 2-vuotias saomiguelinfilanarttunsa Leia. Epäilimme jo aluksi koirien tulemista toimeen, mutta päätimme yrittää aluksi yhden koiran kanssa. Kävimme Nemon kanssa ensin lenkillä, koirat eivät saaneet haistella ja kulkivatkin nätisti perässä. Kotipihassa laskimme ne irti, ja ne leikkivätkin aluksi tosi paljon ja nätisti! :) Sitten Leia kävi pissalla, jonne Nemon tietysti oli pakko tunkea. Leia ärähti, Nemo urhati takaisin ja tuli tappelu. Olimme koko ajan läsnä ja ehdimme heti alusta mennä väliin, homma näytti ja kuulosti paljon pahemmalta kuin mitä oikeasti oli. Saimme koirat kiskottua toisistaan irti, mutta koska Leian turkki on niin sileä ja liukas, se pääsi Kaisalta uudestaan karkuun ja siinä välissä puraisi vahingossa minuakin kädestä. Säikähdin ihan hirveästi, näytti vain niin pahalta kun toinen vain repii ja repii Nemoa kyljestä ja odotin koko ajan, milloin veri purskahtaa ulos. Saimme koirat erotettua ja menin sisälle tarkistamaan, tuliko mitään. Leia oli purrut Nemoa kyljestä ja kaulasta, mutta mitään ei tullut! Nemolla ei mennyt edes iho rikki, kaulan paksumpi karva ja erittäin löysä nahka olivat onni onnettomuudessa. Omakaan käsi ei ollut kuin kipeä kyynärpäästä muutaman päivän, ja hampaanjäljetkin alkavat parantua. Onneksi ei tullut mitään vakavampaa – seuraavana päivänä Nemo oli vain hieman vaisu ja aristi hieman kylkeä. Se kuitenkin pystyi nukkumaan sillä kyljellä, söi ja lenkkeili normaalisti joten koira ei tarvinnut kuin vähän lepoa. Eikä tästä nyt pidä luulla Leian olevan aggressiivinen, se ei vain tule toimeen toisten koirien kanssa eikä se alkukantaisen rodun edustajana ole mikään ihmekään. Nyt vain on pidettävä koirat erossa (sisko on ollut mökillä sen kanssa), ei sen kummempaa.

Nemo näyttää taas kuvissa lähinnä tyhmältä :-D Olis ollut niin kivempaa mennä Voiton kanssa leikkimään kuin poseerata.

Torstain agilitytreenit olivat parhaat pitkään aikaan. Nemo jäi kotiin kyljen vuoksi -vaikka voisi se muutenkin varmaan pitää vähän taukoa- ja minulla oli vain Nita. Voi että miten ihana se oli… Oli vain niin helppoa Nitan kanssa, ei tarvitse kuunnella vikinää puunjuurelta tai pelätä koiran karkaavan. Ilma oli sateinen ja yhdessä vaiheessa vettä tulikin kunnolla, ja Nitalla oli vauhtipäivä! Yhdellä radalla neiti sai hepulin enkä pysynyt yhtään perässä, Kaitsu komensi että ohjaa sitä, nyt se tekee mitä tahtoo ja minä pystyin vain nauramaan, kun olin niin iloinen iloisesta koirastani. Ja SE MENI KEPIT AIVAN UPEASTI! Voi hiisi, jos olisin nekin osannut opettaa kunnolla aiemmin oltaisiin kisattu jo pari vuotta sitten. Käden laskeminen alas auttoi hurjasti ja Nita lähti herkästi pomppimaan etupäällä. Jee jee, mulla on maailman upein, viisain, hienoin, täydellisin agilitykoira ikinä :>

<3