Arjen (vähän kaukaisemmankin) sattumuksia

Kuten sanottu, kirjoitin edellisen merkinnän aikamoisella kiireellä; niinpä unohdin pari sattumusta kokonaan välistä. Ensinnäkin, kävimme syyslomalla -jälleen kerran- Valkeakosken mökillä. Serkkuni soitti ja käski ottamaan Nemon mukaan, järvellä oli kuulemma ainakin 150 muuttosorsaa. No, mukaanhan tuo olisi joka tapauksessa lähtenyt, mutta sorsastus jäi vähän vaikeaksi, kun Savijärvi oli jo jäässä! :o Sorsat olivat kadonneet, eikä järvelle sen kummemmin päässyt... Perjantaiaamuna kävimme kuitenkin kävelemässä rantaa pitkin, Nemo kulki pitkässä liinassa iloisesti metsässä. Pysähdyimme sitten istumaan isolle rantakivelle metsänreunaan, Nemo tarkkaili järveä. Koira päätti sitten vaihtaa sijaintia, ja hypätessään liukkaalla kivellä, se lipesi! Tassut sutivat hetken tyhjää, ja sitten molskahti springeri järveen. Jää oli aivan ohutta, eikä tietenkään kestänyt. Autoimme Jaakon kanssa Nemon takaisin rantaan, mutta se ei ollut moksiskaan! Päinvastoin, koiralla tuntui olevan vain lisää energiaa, pomppi ja loikki kuin mikäkin kävellessämme takaisin mökkiin kuivattelemaan. Samana päivänä palasimme takaisin kotiin, ja kävin Nitan kanssa Viksin ja Leon kanssa pitkällä lenkillä syksyisellä pururadalla. Kaunista oli.

Nemo poseeraa huurteisessa heinikossa aamulenkillä 10.10.

Tasapainoilen... Kävimme tutkimassa taas uusia alueita, allekirjoittanut kompastui piikkilankaan taustalla näkyvässä metsässä... x_x

The pöllöilme kyttäyskopilla 15.10.

Katselemassa hiljentynyttä järveä... Nemo keksi myös hauskan huvin: kun painaa jäätä tassulla, sen alta tulee vettä ja sekös sai Nempun hännän heilumaan!

Eräänä viikonloppuna (24.10.) kävikin hassumpi tapaus. Olin Nitan kanssa aamulenkillä -tai no, aamu ja aamu- kello oli jo pitkälti yli puolenpäivän, myönnän että perjantai-iltana meni vähän myöhään...- metsässä; tai oikeastaan menimme myös pururadalla. Joka tapauksessa, olin jo menossa Nitan kanssa samaiselle hakkuuaukealle, jonka olin löytänyt Nemon kanssa syyskuussa, kun huomasinkin toisen polun, joka lähti kauemmas ja päätimme lähteä sinne. Polku leveni metsäautotieksi, ja eräältä levennykseltä hyppäsimme metsään. Sieltä aukenikin vielä valtavampi hakkuuaukea, joka yhdistyi toiseen joka jatkui kauuuas... Seikkailimme ja tutkailimme sitä ainakin puoli tuntia, ja luulin tietäväni, missä olin. Kun lähdimme pois, pururata ei mennytkään aivan siellä missä oletin :o Tiesin kuitenkin sen olevan siellä päin, joten lähdimme kävelemään Nitan kanssa siihen suuntaan. Meidän piti ylittää yksi aukion monista ojista, mutta mitä kävi... Minun piti hypätä liukkaan puunkarahkan päältä, jolloin totta kai vasen jalkani lipesi ojan jääkylmään veteen. Ei siinä mitään, mutta minulla ei tuon koulun takia ole kauheasti varaa olla kipeänä, joten tuli kiire päästä kotiin. Olin juuri lukenut Koiramme-lehdestä, että koira löytää aina kotiin, ja sattumoisin olin Nitan juoksennellessa aukiolla "kummastellut" hyvillä mielin, kuinka hyvin katujen kasvatti on sopeutunut liikkumaan suomalaisessa metsässä. Kutsuin Nitan luokseni ja napsautin hihnan sen kaulaan. Sanoin sille "kotiin" - Nita tuntee käskyn, ja se tarkoittaa sille, että se saa juosta kotitien päästä omaan pihaan. Niin lähdimme kulkemaan tiheän kuusikon läpi, minä käytännössä täysin koiran varassa. Ajattelin vain että kyllä se ennemmin tai myöhemmin löytää pururadalle takaisin, ja kävelin vain. Kohta puiden välistä rupesikin siintämään pururata, ja helpotus oli valtava! Nita oli hyvin innoissaan kehuista; sattumoisin se myös johdatti minut ulos metsästä sellaisesta paikasta, josta tiesin heti, kumpaan suuntaan pitää lähteä. On se vaan hieno tyttö, todellinen arjen sankari :)

Kovin oli syksyistä vielä silloin...

Mikä paratiisi!

Muuta ihmeellistä ei Nemon 5-vuotissynttäreiden jälkeen olekaan sattunut, paitsi että pysyvä lumi on ollut maassa jo lähes viikon! :-) Koska Nemo on aina joulun aikaan lyhyessä karvassa, otin joulu- ja itsenäisyyspäiväkuvat jo eilen kun herralla on vielä turkkia ;) Hyvin jaksoi poseerata. Eilen pesin molemmat koirat, edellisestä on päässyt kulumaan molempien kohdalla jo useampi kuukausi... Ei ollut oikein kivaa, Nita jopa hyppäsi kesken pois ammeesta, mutta onneksi molempien on nopeasti kuivuvaa laatua ja nyt tuoksuvat niin puhtoiselle ;) Tänä aamuna kävi trimmaaja siistimässä Nemon, jonka jälkeen kävimme ostamassa uuden näyttelyhäkin! Päädyimme kokoontaitettavaan metalliseen malliin, jota on helppo kantaa; metallinen siksi, koska kangashäkistä Nemon kaltainen houdini murtautuu helposti ulos... Onneksi herra kotiutui uuteen häkkiin loistavasti, linnoittautuen sinne makoilemaan pitkäksi aikaa x) Ja raukka oli ihan hädissään kun se taitettiin kokoon.